Formula 1

Formula 1 (F1), virallisesti FIA Formula One World Championship, on kansainvälisen moottoriurheilun yksipaikkaisten varsinaisten kilpa-autojen korkein taso. Formula 1 -luokan vuosittainen maailmanmestaruussarja koostuu vuoden aikana eri puolilla maailmaa ajettavista Grand Prix -kilpailuista. Formula 1 -sarjassa kilpaillaan sekä kuljettajien että valmistajien maailmanmestaruustitteleistä.

Eurooppa on Formula 1 -sarjan perinteinen keskus ja suurin markkina-alue, vaikka Grand Prix -ajoja on sarjan alkuajoista lähtien järjestetty ympäri maailmaa ja viime aikoina on tapahtunut merkittävää laajenemista Aasiaan, kun Japanin lisäksi myös Kiina, Malesia, Bahrain, Singapore ja Etelä-Korea järjestävät oman MM-sarjan osakilpailunsa. Formula 1 -sarjaa pidetään maailman kalleimpana urheilulajina. Sarjan taloudelliset vaikutukset ovatkin mittavat, ja itse kilvanajon lisäksi myös lajin ympärillä tapahtuvia taloudellisia ja poliittisia tapahtumia seurataan tarkasti. Lajiin on myös usein liitetty käsitys tietynlaisesta glamourista. Formula 1 -sarjan järjestää kansainvälinen autoliitto FIA (Fédération Internationale de l'Automobile), jonka puheenjohtajana toimii nykyään Jean Todt. F1-sarjan kaupallisia oikeuksia johtaa ja hallinnoi Bernie Ecclestone.

 

Historia

Maat ja kisapaikat, joissa on järjestetty Formula 1 -kisoja.

Formula 1 -sarjan juuret alkoivat Euroopassa 1920–30-luvulla järjestetyissä Grand Prix -autokilpailuissa. Ennen toista maailmansotaa lukuisat Grand Prix -järjestöt suunnittelivat maailmanmestaruussarjan perustamista, mutta sodan sytyttyä Euroopan kilpa-autoilutoiminta keskeytyi, MM-sarja virallistettiin vasta vuonna 1947 ja ensimmäistä kertaa MM-sarjassa kilpailtiin vuonna 1950. Valmistajien mestaruudesta alettiin kilpailla vuonna 1958. Pitkän aikaa järjestettiin myös MM-sarjan ulkopuolisia kilpailuja, viimeisimmät 1980-luvulla.

1950-luku

Formula 1 -sarjan maailmanmestaruudesta kilpailtiin ensimmäistä kertaa kaudella 1950. Vuonna 1947 laadituissa säännöissä määriteltiin auton vapaasti hengittävän moottorin tilavuudeksi 4,5 litraa, ja ahdetun moottorin tilavuudeksi 1,5 litraa. Ensimmäisellä F1-kaudella MM-sarja koostui kuudesta eri puolilla Eurooppaa järjestystä Grand Prix -kilpailusta, joilla oli pitkät perinteet jo ennen toista maailmansotaa järjestetyistä kilpa-ajoista, sekä Yhdysvaltain Indianapolisin osakilpailusta. F1-sarjan alkuvuodet olivat italialaisten Alfa Romeon, Ferrarin ja Maseratin hallintaa, vaikka myös muunmaalaiset valmistajat, kuten ranskalainen Talbot ja brittiläinen BRM kykenivät täysipainoiseen kilpailuun. Kilpailuihin otti osaa myös yksityistallien autoja.

Ensimmäinen kausi oli Alfa Romeon hallintaa. Italialainen Giuseppe Farina voitti kautta aikain ensimmäisen F1:n MM-kilpailun, joka järjestettiin Ison-Britannian Silverstonen radalla, jossa Alfa Romeon menestystä tahdittivat Luigi Fagioli ja Reg Parnell. Farinasta tuli myös ensimmäinen maailmanmestari 1,5-litraisella Alfetta 158 -autollaan. Alfan menestyskulku jatkui myös seuraavana vuonna, jolloin Argentiinan Juan-Manuel Fangio otti ensimmäisen kaikkiaan viidestä maailmanmestaruudestaan. Vapaastihengittävät Ferrarit tarjosivat kuitenkin Alfa Romeolle tiukan vastuksen, ja se päättikin lopettaa F1-toimintansa tähän kauteen.

Huolestuneena kohonneista kustannuksista ja tasaväkisten kilpailijoiden puutteesta FIA päätti, että seuraavat kaksi kautta kilpailtaisiin 2-litraisilla Formula 2 -luokan autoilla. Kuitenkin tämän seurauksena Ferrarin ylivoima vain kasvoi Enzo Ferrarin ja hänen vallankumouksellisten Ferrari 500 -autojen ansiosta. Italian legendaarinen Alberto Ascari voitti mestaruuden sekä kaudella 1952 että 1953.

Kaudella 1954 maailmanmestaruudesta kilpailtiin taas F1-luokan autoilla. Uudet säännöt sallivat 2,5-litraiset vapaastihengittävät moottorit. Tämä sääntömuutos lopetti italialaisvalmistajien ylivoiman kauden, mutta tilalle tuli uusi voimatekijä, saksalainen Mercedes-Benz, joka oli hallinnut kilpa-ajoja 1930-luvulla legendaarisilla hopeanuolillaan. Autoissa oli venttiilien pakko-ohjaus-järjestelmä, ruiskutusmoottori, säädettävä alusta sekä uudenlainen Stormlininen-korirakenne. Mersun rattiin siirtynyt Juan-Manuel Fangio olikin täysin ylivoimainen. Hän ajoi Mercedeksellä 12 kilpailua, joista 8 päättyi hänen voittoonsa. Kauden 1955 lopulla Mercedes kuitenkin vetäytyi kokonaan kilpa-autoilusta kolmenkymmenen vuoden ajaksi Le Mansin 24 tunnin ajossa tapahtuneen 83 ihmisen menehtymisen vaatineen onnettomuuden seurauksena. Tämä mahdollisti Maseratin ja Ferrarin tuovan Italian punaiset värit takaisin palkintokorokkeen korkeimmalle korokkeelle seuraavina vuosina.

Kaudella 1955 myös kaksinkertainen mestari, Ferrari-kuljettaja Alberto Ascari menehtyi ulosajossa Monzan radalla harjoitellessaan urheiluautokilpailuja varten. Kaudeksi 1956 Fangio siirtyi Ascarin paikalle Ferrarille ja voitti kaudella kolme kilpailua sijoittuen lopuissa kilpailuissa kakkoseksi. Hän myös voitti MM-sarjan kokonaiskilpailun neljättä kertaa urallaan. Kaudeksi 1957 Fangio palasi takaisin Maseratille ja voitti peräti viidennen mestaruutensa.


 

Kaudeksi 1958 mestaruuden vei jälleen kerran Ferrari-kuljettaja, Mike Hawthorn, josta tuli näin ensimmäinen britannialainen Formula 1 -sarjan maailmanmestari. 1958 kilpailtiin myös ensimmäistä kertaa valmistajien MM-tittelistä, jonka voitti britannialainen Vanwall. Ensimmäisen kilpailun takamoottorisella Cooperilla voittanut ja kesken kauden Vanwallille siirtynyt, yhteensä neljä osakilpailua voittanut Stirling Moss hävisi jälleen kerran mestaruustaistelun, tällä kertaa yhden pisteen erolla Hawthorniin, joka voitti kauden aikana vain yhden kilpailun. Vanwallia ajoivat myös Tony Brooks sekä Marokon GP:ssä menehtynyt Stuart Lewis-Evans. Kauden avauskilpailu Argentiinan GP oli sikäli vallankumouksellinen, että Mossin voitto oli kautta aikain ensimmäinen takamoottorisella autolla otettu GP-voitto. Cooper, jonka moottorina toimi 2-litrainen Coventry Climax voitti myös kauden toisen osakilpailun Maurice Trintignantin ohjastamana.

1960-luku

McLaren MC7 Bruce McLarenin käsittelyssä.

Kun vielä kaudella 1958 vallankumouksellinen Cooper ei kyennyt 2-litraisella autolla taistelemaan täysipainoisesti maailmanmestaruudesta, olivat seuraavat vuoden Cooperin hallintaa. Cooperin lisäksi myös brittiläiset Lotus ja BRM vaihtoivat takamoottorisiin autoihin, kun taas Enzo Ferrari totesi, että "Hevoset vetävät autoa ennemminkin kuin työntävät sitä". Taakse sijoitettu moottori mahdollisti auton painopisteen sijoittamisen entistä alemmaksi. Australialainen Cooper-kuljettaja Jack Brabham vei nimiinsä mestaruudet kausina 1959 ja 1960.

Kaudeksi 1961 pyrittiin hillitsemään nopeuksia, ja moottorit muuttuivat 1,5-litraisiksi vapaastihengittäviksi. Ferrari olisi voinut käyttää sillä jo valmiina olleita V6-moottorilla varustettuja F2-autoja, mutta se kuitenkin suunnitteli täysin uuden auton, jossa oli 120-asteen V6-moottori. Ferrari hallitsikin kautta ja voitti sekä valmistajien että kuljettajien mestaruuden kuljettajana yhdysvaltalainen Phil Hill.

Kaudeksi 1962 mukaan tuli myös Porsche, joka voitti yhden kilpailun, mutta vetäytyi sitten liian korkeiksi kohonneiden kustannusten takia. Lotus esitteli uuden Coventry-Climax FWMV V8 -moottorisen Lotus 25 -auton, jossa oli putkirungon sijasta monokokki. Tätä pidetään takamoottorisiin autoihin siirtymisen jälkeen seuraavana suurena teknillisenä edistysaskeleena. Mestaruuden voitti kuitenkin vielä Graham Hill BRM:lla.

Kaudeksi 1963 Lotuksen vallankumouksellinen kehitystyö oli tuottanut tulosta, ja kuljettajana toiminut skotti Jim Clark vei nimiinsä henkilökohtaisen mestaruuden. Seuraavana vuonna mestaruuden vei voimakkaasti kauteen panostaneella Ferrarilla ajanut John Surtees, joka käytti kauden aikana peräti kolmea erilaista moottoria: V6:sta, V8:a sekä poikittain asennettua 12-sylinteristä moottoria. Surteesista tuli myös ensimmäinen kuljettaja, joka on kyennyt voittamaan mestaruuden sekä moottoripyörällä että autolla. Kaudella 1965 Lotus ja Clark palasivat mestareiksi.

Kaudella 1966 muutettiin jälleen moottorisääntöjä. Vapaastihengittävien moottorien tilavuudeksi vakiinnutettiin 3 litraa (joka oli käytössä vielä kaudella 2005), ja turboahdettujen tilavuudeksi 1,5 litraa. Oman tallinsa perustanut Jack Brabham voitti uransa kolmannen ja viimeisen mestaruuden. Brabham vei myös valmistajien tittelin, kun Lotus taisteli teknisten ongelmien kanssa. Myös seuraavana vuonna Brabham vei molemmat mestaruudet, tällä kertaa mestarikuljettajana uusiseelantilainen Denny Hulme Jack Brabhamin kokeillessa auton uusia osia.

Sponsorointi ja siivet tulevat F1-sarjaan

Lotus 49C.

Epäonnistuttuaan kaudella 1967 Jim Clark ja uudella Ford-Cosworth DFV -moottorilla varustettu Lotus antoivat myrskyvaroituksen kauden 1968 avauskilpailussa Etelä-Afrikassa ottamalla kaksoisvoiton. Seuraavina kuukausina F1-sarjassa tapahtui paljon merkittäviä asioita. Huhtikuussa Lotuksen F2-talli ilmestyi Barcelonaan maalattuina Imperial Tobaccon puna-kulta-valkoisiin väreihin. Seuraavana viikonloppuna Jim Clark sai surmansa ajettuaan Hockenheimilla järjestetyssä F2-kisassa päin puuta. Toukokuun lopulla Monacon GP:ssä Graham Hillin Lotus 49B -F1-autossa oli aerodynaamiset siipirakenteet, joita oli vielä tuolloin käytetty ainoastaan GT-autoissa. Clarkin kuolemasta huolimatta Lotus voitti molemmat mestaruudet, kuljettajana Graham Hill, jolle mestaruus oli uran toinen.

Kaudella 1969 puhalsivat jälleen uudet tuulet, kun Ken Tyrrellin talli ilmestyi kuvioihin Cosworth-moottoreineen ja ranskalaisen lentokonevalmistaja Matran valmistamine autoineen. Mestaruuden vei nimiinsä skotti Jackie Stewart Matra MS80-autolla. Seuraavana vuonna Matra olisi halunnut Cosworthin sijaan käyttää omia V12-moottoreitaan, mutta koska Tyrrell sai tukea Fordilta, ei tämä käynyt päinsä. Tyrrell osti March 701 -rungon ennen oman auton kehittämistä. Mestaruuden vei Jochen Rindt uudella Lotus 72 -autolla. Rindt kuitenkin kuoli Monzan radalla jarruakselin katkettua, ja hänestä tuli ensimmäinen kuolemansa jälkeen mestaruuden voittanut kuljettaja.

Kaudella 1971 parivaljakko Tyrrell-Jack Stewart palasi mestariksi Tyrrell 001 -autolla. Tyrrell vei myös valmistajien tittelin François Cevertin toimiessa toisena kuljettajana. Seuraavana vuonna Stewart kärsi vatsahaavasta ja mestaruuden voitti Lotus-kuljettaja brasilialainen Emerson Fittipaldi. 1973 Lotusta kuljettivat Fittipaldi ja Ronnie Peterson ja se voittikin valmistajien mestaruuden. Tyrrellillä ajanut Jackie Stewart voitti kolmannen mestaruutensa ja tallitoveri Cevert kuoli Watkins Glenin radalla aika-ajoissa.

Noihin aikoihin F1-autoissa oli hieman ulkonäöllisiä eroja vuoden 1966-autoihin. Autojen runko oli ensimmäisenä Lotuksen lanseeraama kiilan muotoinen, ja autojen etu- ja takaosissa oli erinäköisiä siipiä. Kuljettajien pään yläpuolelle oli ilmestynyt suuri ilmanottoaukko. Myös renkaitten määrä vaihteli, sillä kaudella 1976 Tyrrell esitteli vallankumouksellisen 6-renkaisen Tyrrell P34-autonsa, jolla saavutettiin jopa voitto Ruotsin GP:ssä. Suurin mekaaninen muutos oli Ferrarin kausina 1974 ja 1975 käyttämät 312B4- ja 312T-autot, joissa vaihdelaatikko sijaitsi poikittain. Ferrari voittikin valmistajien mestaruuden kausina 1975, 1976 ja 1977 kuljettajanaan itävaltalainen Niki Lauda. McLaren-tallin McLaren M23 -autolla Fittipaldi ja James Hunt voittivat kuljettajien mestaruudet 1974 ja 1976, ja Ferrarin Lauda 1975 ja 1977. 1976 Lauda joutui Nürburgringillä vakavaan onnettomuuteen, jossa hän oli menettää henkensä ja paloi erittäin pahasti. Pappi antoi Laudalle jopa viimeisen voitelun. Kuitenkin vain 38 päivää onnettomuutensa jälkeen hän istahti jälleen Ferrarinsa rattiin.

Teknologian ja turbojen aikakausi

Lotus 79.

Kaudella 1977 alkoivat Formula 1 -sarjan historian hankalimmat ajat. Ranskalainen tulokastalli Renault tuli mukaan 1,5-litraisella turboahdetulla RS01-autollaan. Vaikka turbo oli ollut sallittu jo 11 vuotta aikaisemmin, ei yksikään talli ollut sitä käyttänyt ennen Renault'ta. Sen sijaan Lotus kehitti ensimmäisiä maaefektiautoja ja saavutti niillä menestystäkin 1977 ja 1978. 1977 Lotuksen autot olivat nopeita, mutta epäluotettavia. 1978 myös muut tallit ryhtyivät kehittämään maaefektiautoja, jotka mahdollistivat huomattavasti voimakkaamman downforcen. Kehitystyö tuotti tulosta, kun amerikkalainen Mario Andretti voitti mestaruuden Lotus 79 -autolla kaudella 1978. Lotus voitti myös valmistajien mestaruuden. Andrettista tuli ensimmäinen ihminen, joka on kyennyt voittamaan mestaruuden sekä IndyCar-sarjassa että F1:ssä.

Lotuksen ja Renault'n työ aloitti suurimman ja katkerimman taiston F1:n historiassa. Turbomoottorit olivat kalliita ja monimutkaisia, vaikeita kehittää ja rakentaa, ja niitä käyttivätkin lähinnä suurten autotehtaiden kuten Renault'n, Ferrarin ja uudelleensyntyneen Alfa Romeon tallit. Sen sijaan maaefektiautot olivat halvempia ja helpompia rakentaa. Lisäksi ne sopivat hyvin yhteen pienten ja halpojen Ford Cosworth -moottorien kanssa, joita käyttivät muun muassa Lotus, McLaren ja Williams. Tämä kahden leirin jako näkyi myös poliittisella puolella: vastakkain olivat kansainvälinen autourheiluliitto FISA (Federation International du Sport Automobile) johtajanaan Jean-Marie Balestre sekä maaefektiautoja puolustanut tallien yhdistys FOCA (Formula One Constructors Association), jota johti Brabham-tallin omistaja Bernie Ecclestone.

FISA:n ja FOCA:n kiistat näkyivät myös radalla ja jopa kilpailuja peruutettiin. Eteläafrikkalainen Jody Scheckter voitti Ferrarin viimeisen kuljettajien mestaruuden ennen 21 vuoden mittaista kuivaa kautta. Williamsin Alan Jones ja Keke Rosberg voittivat mestaruudet 1980 ja 1982, kun taas Brabhamilla ajanut nuori brasilialainen Nelson Piquet vei mestaruuden vuosina 1981 ja 1983. Kaudella 1983 FISA:n ja FOCA:n välit oli saatu selvitetyksi ja solmittu Concorde-sopimus: FOCA hoitaa talousasiat ja FISA määrää säännöt vielä tänäkin päivänä.

Piquet'n mestaruus 1983 oli ensimmäinen turbolla voitettu mestaruus, ja kaudella 1984 ainoastaan Tyrrell käytti vanhoja vapaastihengittäviä moottoreita. 1984 McLarenilla ajanut Niki Lauda voitti uransa kolmannen mestaruutensa. Valmistajien titteli meni myös McLarenille, jonka valtakautta seuraavat kaudet tulivat olemaann.

1980-luvulla turvallisuuskysymykset nousivat jälleen pinnalle. Turbomoottorit ohittivat viimein vuoden 1937 Mercedes-Benz W125:n 640 hevosvoiman tehot. Vuonna 1986 turbot saattoivat hetkellisesti saavuttaa jopa 1 000 hevosvoimaa. Kuljettajat eivät kyenneet hillitsemään vauhtiaan ja tämä näkyi monina vakavina onnettomuuksina. 1980 Patrick Depailler suistui radalta kohtalokkaasti Hockenheimin nopeassa Ostkurvessa. 1982 Ferrarin lahjakas ja nopea kanadalainen Gilles Villeneuve menehtyi Zolderissa ja myöhemmin tallitoveri Didier Pironi katkaisi molemmat jalkansa. Formuloissa ja myöhemmin ralliautoissa kävi sama ilmiö, kuljettajat eivät kyenneet enää hallitsemaan autoja, koska autoissa oli liikaa hevosvoimia ja tapahtui monia vakavia onnettomuuksia ja kuolemia.

Kaikesta huolimatta tämä aikakausi oli ehkä Formula 1 -historian värikkäintä aikaa tietyssä mielessä. Ford-Cosworth moottorien edullisuus mahdollisti monien yksityisten tallien osallistumisen F1-sarjaan joko itse rakentamallaan tai ostamallaan rungolla. Tällaisia yksityistalleja olivat muun muassa Ensign, Penske ja Theodore, jotka eivät saavuttaneet kovinkaan kummoista menestystä. Kuitenkin muun muassa Hesketh, Shadow, Wolf, ja Arrows saavuttivat jonkinlaista menestystä ja satunnaisesti kykenivät haastamaan suurten autonvalmistajien tukemia talleja..

Turvallisuus nousee puheenaiheeksi

Kaudeksi 1994 Senna siirtyi Williamsille eläkkeelle jääneen Prostin tilalle. Benetton-Fordilla jatkoi lupaavia esityksiä antanut nuori saksalainen Michael Schumacher. Ferrari pyrki parantamaan huonosti sujuneita esityksiään Gerhard Bergerin ja Jean Alesin voimin.

F1:ssä ei ollut tapahtunut kuolonkolareita sitten vuoden 1986, kun Elio de Angelis menetti henkensä testionnettomuudessa. Monia hurjan näköisiä kolareita, kuten Piquet'n ja Bergerin onnettomuudet Imolassa ja Martin Donnellyn Espanjassa, oli tapahtunut, mutta kuljettajat olivat säilyneet hengissä. Autojen nopeudet olivat kuitenkin kasvaneet merkittävästi kahdeksassa vuodessa, vaikka turbot olikin kielletty ja renkaita kavennettu. Näytti siltä, että autot olivat turvallisia.

Kuitenkin huhti-toukokuun vaihteen San Marinon GP ja kaksi viikkoa myöhemmin ajettu Monacon GP näyttivät asioiden todellisen puolen. Italian Imolassa ajetun San Marinon GP:n harjoituksissa Rubens Barrichello törmäsi rengasvalliin suurella nopeudella murtaen nenänsä ja loukkaantuen vakavasti. Aika-ajossa Roland Ratzenberger kuoli auton paiskauduttua seinään yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Seuraavan päivän kilpailussa kolminkertainen maailmanmestari Ayrton Senna menehtyi auton törmättyä betoniseinään ja irronneen renkaan tukivarren tunkeuduttua kypärän auki olleen visiirin läpi aivoihin. Kaksi viikkoa myöhemmin Monacossa tapahtuneen onnettomuuden seurauksena itävaltalainen Karl Wendlinger vaipui koomaan. Onnettomuuksien seurauksena FIA ryhtyi tekemään muutoksia turvallisuuteen sen verran, mitä kesken kauden oli mahdollista tehdä. Autojen pohjaan asennettiin muun muassa vanerilevy, joka ei saanut kulua liikaa.

Prostin lopettaminen ja Sennan kuolema lopettivat tietyn aikakauden Formula 1:ssä, ja alkoi uusien kuljettajien esiinmarssi. 1994 mestaruuden voitti Saksan lahjakas, mutta kiistanalainen Michael Schumacher. Benettonin tallipäällikkönä toimi entinen muotisuunnittelija Flavio Briatore, ja talli panosti täysillä Schumacheriin jopa sääntöjen vastaisin keinoin. 1994 päätöskilpailussa Schumacher näytti jo merkkejä myöhemminkin tunnetuksi tulleesta luonteestaan pakottamalla mestaruutensa uhkaajan, Damon Hillin ulos radalta.

McLarenin ja Ferrarin kaksintaistelu - Häkkinen vastaan Schumacher

Kauden 1997 McLaren, jolla Häkkinen voitti ensimmäisen GP:nsä

Vuosituhannen kahta viimeistä vuotta leimasivat kahden tallin ja kuljettajan kaksintaistelu. McLarenin Mika Häkkinen ja Ferrarin Michael Schumacher kävivät kisasta kisaan tasaista taistelua formula-maailman herruudesta. Ferrarin ja McLarenin teknisen tasaväkisyyden johdosta menestys riippui hyvin paljon kuljettajien taidoista. Myös varikkopysähdysten merkitys kasvoi rengas- ja polttoainetaktiikan noustua monen kisan ratkaisijaksi.

Suomessa laji itse eli vuosina 1998-2000 suosionsa huippua. Legendaariseksi nousseen formula-selostaja Matti Kyllösen mukaan kauden 1998 päätösosakilpailua heräsi kuudelta aamulla seuraamaan 1,6 miljoonaa suomalaista.

Kaudeksi 1998 tehtiin edelleen suuria sääntömuutoksia kun autoja kavennettiin ja sliksirenkaista siirryttiin urarenkaisiin, jotta kaarrenopeudet saataisiin pienemmiksi. Takarenkaissa oli neljä uraa ja eturenkaissa kolme. Kautta edeltäneet testit lupailivat menestystä McLarenille, joka ei ollut viimeisinä vuosina pystynyt tarjoamaan huippulahjakkaalle ja -lupaavalle suomalaiselle Mika Häkkiselle tarpeeksi suorituskykyistä kalustoa, jotta tämä olisi kyennyt taistelemaan mestaruudesta. Jo kauden avauskilpailussa Australian Melbournessa McLaren antoi ymmärtää mistä tulevalla kaudella 1998 on kyse, kun Häkkinen otti ylivoimaisen kaksoisvoiton yhdessä tallitoverinsa David Coulthardin kanssa ohittamalla kaikki muut kuljettajat kierroksella. Schumacher tarjosi Häkkiselle tiukan vastuksen ja vei MM-tittelin ratkaisun kauden viimeiseen osakilpailuun, jossa kuitenkin Häkkinen voitollaan varmisti mestaruuden.

Seuraavana vuonna eturenkaisiin lisättiin yksi ura lisää. Kauden mestaruustaistelu muuttui tiukemmaksi. Schumacher katkaisi jalkansa Ison-Britannian osakilpailussa, ja kamppailu käytiin Häkkisen sekä Ferrarin Eddie Irvinen kesken. Mestaruustaistelu venyi jälleen viimeiseen osakilpailuun, jonka Häkkinen toistamiseen voitti vieden samalla mestaruuden nimiinsä. Irvine, Schumacher ja Schumacheria tuurannut Mika Salo kykenivät kuitenkin tuomaan Ferrarille sen ensimmäisen valmistajien mestaruuden sitten vuoden 1983.

Michael Schumacherin ja Ferrarin aikakausi

Michael Schumacher Yhdysvaltain GP:ssä vuonna 2004.

Vuodesta 1996 alkanut projekti Ferrarin nostamiseksi jälleen kärkitalliksi huipentui vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kaudella 2000 McLaren ei enää kyennyt tarjoamaan Mika Häkkiselle kalustoa, jolla hän olisi kyennyt haastamaan Schumacherin ohjastaman Ferrarin. Erityisen ratkaisevaksi nousivat McLarenin luotettavuusongelmat, ja Schumacher voittikin Ferrarin ensimmäisen kuljettajien mestaruuden sitten Jody Scheckterin mestaruuden kaudella 1979.

Kaudella 2001 Schumacher oli ylivoimainen Ferrari F2001 -autollaan, varmistaen mestaruuden jo kauden viidenneksi viimeisessä kilpailussa Unkarin GP:ssä. Kausi 2002 oli vieläkin hulppeampi: mestaruus ratkesi jo kauden seitsemänneksi viimeisessä kilpailussa Ranskan GP:ssä, ja Schumacher voitti peräti 11 kauden 17 kilpailusta. Viides mestaruus tiesi samalla sitä, että hän siirtyi Juan Manuel Fangion rinnalle eniten mestaruuksia voittaneena kuljettajana.

Schumacherin ylivoiman vuoksi kaudeksi 2003 muutettiin pistejärjestelmää, millä pyrittiin vähentämään voiton merkitystä ja siten pitämään MM-taisto tasaisempana pidempään. Schumacher joutuikin käymään kovan mestaruustaiston, tällä kertaa yhdessä McLarenin Kimi Räikkösen ja Williamsin Juan Pablo Montoyan kanssa. Schumacher voitti kaudella kuusi osakilpailua, ja vaikka mestaruustaisto oli vielä viimeisessä kilpailussa avoin, olivat kilpakumppani Räikkösen mahdollisuudet mestaruuteen lähinnä teoreettiset: Schumacherin ei tarvinnut muuta kuin sijoittua pisteille voittaakseen mestaruuden. Sen hän myös teki sijoittumalla kahdeksanneksi, ja hän voitti kuudennen mestaruutensa kahden pisteen erolla Räikköseen. Kauden aikana Ferrarin epäiltiin kärsineen Bridgestone-renkaiden huonommasta nopeudesta kuumissa olosuhteissa, sillä Ferrari näytti ylivoimaiselta kauden alussa, mutta kauden keskivaiheilla ylivoima oli jo tyystin kadonnut. Toisaalta mestaruustaiston ratkaisseessa kauden toiseksi viimeisessä Yhdysvaltain GP:ssä Schumacherin nähtiin kuitenkin voittaneen juuri Bridgestonen hyvien sadekelirenkaiden avulla.

Seuraava kausi 2004 oli Schumacherin mestaruuskausista hulppein: hän voitti 13 kauden 18 osakilpailusta ja peräti 12 kauden 13 ensimmäisestä osakilpailusta. Muilla kuljettajilla ei ollut mitään mahdollisuuksia mestaruustaistoon, vaikka tallikaveri Rubens Barrichellolla oli vielä teoreettiset mahdollisuudet kauden viidenneksi viimeiseen kisaan saakka.

Räikkönen Brasilian GP:ssä 2007.

Kaudeksi 2007 Ferrarille siirtyi Kimi Räikkönen Michael Schumacherin lopetettua uransa. Kimin paikan McLarenilla paikkasi Renault'lta lähtenyt Alonso. Kakkoskuljettajaksi otettiin tulokas Lewis Hamilton. Kauden ensimmäinen kilpailu Australiassa meni ylivoimaisesti Räikköselle ja lehdistöt ympäri maailmaa povasivat häntä tulevaksi maailmanmestariksi. Tulokas Hamilton sijoittui kolmanneksi, mikä sekin sai lehdistön huomion. Ferrarin ylivoima kuitenkin katosi, kun McLaren teki valituksen heidän autonsa liikkuvasta pohjasta. Ferrarin pohjaratkaisu kiellettiin, mikä yhdessä tallin tuulitunneliongelmien kanssa siirsi hallinnan McLarenille. Pohjois-Amerikassa ajetut kaksi kilpailua nostivat tulokaskuljettaja Lewis Hamiltonin MM-sarjan kärkeen, kun hän onnistui voittamaan molemmat kilpailut. Kauden keskivaiheilla MM-sarjaa johtivat McLaren-kuljettajat ja Räikkönen oli pudonnut neljänneksi, myös oman tallikaverinsa Felipe Massan taakse. Mestaruudet näyttivät matkaavan McLarenille, mutta Ferrari ja Räikkönen löysivät vauhtinsa ja lopulta kauden viimeisessä osakilpaulussa Brasiliassa mestaruudesta taistelivat Alonso, Hamilton ja Räikkönen. Uskomattomalla tavalla Kimi Räikkönen nousi seitsemän pisteen takaa-ajoasemasta mestariksi voittamalla Brasiliassa. Lopulta Räikkönen voitti mestaruuden vain pisteen erolla Hamiltoniin ja Alonsoon. Seuraavalla kaudella 2008, mestaruus ratkesi jälleen yhden pisteen erolla, tällä kertaa Felipe Massan ja Lewis Hamiltonin välillä, kun Hamilton voitti mestaruuden viimeisen kilpailun viidennellä sijallaan. Kaudella 2009 mestaruus meni yllättäen Brawn GP:n Jenson Buttonille, joka hallitsi alkukautta suvereeniin tahtiin. Vuonna 2010 päätöskilpailussa taisteli mestaruudesta ensimmäistä kertaa neljä kuljettajaa. Mestaruuden voitti Sebastian Vettel, joka päihitti Ferrarille siirtyneen Fernando Alonson neljän pisteen erolla. Vettelistä tuli myös historian nuorin maailmanmestari.

Skandaalista toiseen

Vakoiluskandaali

Kautta 2007 väritti tasaisen mestaruustaistelun lisäksi niin sanottu vakoiluskandaali. McLarenin epäiltiin ja lopulta todettiin käyttäneen Ferrarilta saatuja luottamuksellisia teknisiä dokumentteja oman autonsa kehityksessä. FIA:n antama sakkorangaistus oli urheiluhistorian suurin: 100 miljoonaa dollaria, josta tosin McLarenin maksettavaksi jäi noin puolet, koska kauden menestyksestä ansaitut rahat vähennettiin rangaistuksesta. Lisäksi McLarenin saavuttamat tallipisteet mitätöitiin. Kuljettajapisteisiin ei puututtu.

Valehteluskandaali

Valehteluskandaali sai alkunsa Australian GP:ssä 2009, kun turva-auton takana ajettaessa Lewis Hamilton ohitti radalta ulos ajautuneen Jarno Trullin. Seuraavalla kierroksella Hamilton päästi Trullin ohi, mutta kilpailun jälkeen McLaren-talli ja Lewis Hamilton kielsivät, että Hamilton olisi päästänyt Trullin tarkoituksellisesti ohitse. Trullille annettiin ohituksesta turva-auton takana 25 sekunnin rangaistus, jonka vuoksi hän tippui 12. sijalle. Myöhemmin kuitenkin FIA:lle selvisi, että McLaren oli käskenyt Hamiltonia päästämään Trullin ohitseen. Koska McLaren oli antanut valheellista tietoa FIA:n tuomaristolle, hylättiin Hamiltonin Australian GP:n tulos ja McLaren sai kahden kilpailun ehdollisen kilpailukiellon. Trullin rangaistus peruttiin ja hän nousi takaisin kolmanneksi. McLaren irtisanoi kohun johdosta urheilujohtajansa Dave Ryanin.

Kolariskandaali

Elokuussa 2009 FIA ilmoitti aloittaneensa tutkimukset kauden 2008 Singaporen osakilpailun tapahtumista. Kilpailun voitti Renault-tallin Fernando Alonso, joka hyötyi radalle tulleesta turva-autosta. Turva-auton radalletulon aiheutti Renault-tallin toinen kuljettaja Nelson Piquet Jr. kolaroidessaan autonsa radan reunamuuriin.

21. syyskuuta 2009 FIA:n moottoriurheilun maailmanneuvoston kokous langetti Renault-tallille kahden vuoden ehdollisen kilpailukiellon. Tallipäällikkö Flavio Briatore tuomittiin toimitsijakieltoon määräämättömäksi ajaksi FIA:n alaisiin moottoriurheilusarjoihin. Hän ei myöskään saa toimia superlisenssin omaavan kuljettajan managerina. Insinööriosaston johtaja Pat Symonds tuomittiin viiden vuoden mittaiseen toimitsijakieltoon. Nelson Piquet Jr.:ta ei tuomittu syytesuojansa takia. Maailmanneuvosto katsoi, ettei Fernando Alonso ollut osallisena rikkomuksiin.

Kilpailuviikonloppu

Vapaat harjoitukset

F1-viikonloppu alkaa perjantaina (Monacossa jo torstaina) ajettavilla kahdella puolentoista tunnin mittaisella vapaalla harjoituksella, jotka alkavat paikallista aikaa kello 10 ja 14. Harjoituksissa kuljettajat tutustuvat rataan ja hakevat autoihin oikeita säätöjä sekä renkaita. Perjantaina edeltävällä kaudella neljän parhaan tallin joukosta pois jääneet tallit saavat ajattaa myös kolmatta autoa ja kuljettajaa. Lauantain vapaa harjoitus ajetaan muissa maissa kello 11.00 - 12.00, paitsi Isossa-Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (10.00 - 11.00).

Aika-ajot

Aika-ajot alkavat muissa maissa kello 14.00 paikallista aikaa, paitsi Isossa-Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (13.00). Aika-ajoissa ratkaistaan sunnuntain kilpailun lähtöjärjestys. Kaudesta 2006 alkaen aika-ajot ajetaan kolmivaiheisena. Kaudesta 2008 alkaen aika-ajoon on tehty muutoksia siten, että ajon ensimmäisen osion pituutta (Q1) on venytetty 15 minuutista 20 minuuttiin ja kolmannen (Q3) aikaa on lyhennetty 15 minuutista 10 minuuttiin. Ensimmäisestä osiosta jatkaa toiseen osioon 17 nopeinta kuljettajaa. Pudonneet 7 sijoittuvat lähtöruudukossa sijoille 18-24. Seuraavan neljännestunnin ajon jälkeen pudotetaan taas seitsemän hitainta kuljettajaa, jotka sijoittuvat lähtöruudukon sijoille 11-17. Loput kymmenen nopeinta kuljettajaa ratkaisevat paalupaikan kohtalon 10 minuutin mittaisessa aika-ajon päätösosiossa. Nopeimman ajan ajanut sijoitetaan lähtöruudukkoon ensimmäiseksi, paalupaikalle. Jos kaksi tai useampi kuljettaja ajaa tuhannesosalleen yhtä nopean ajan, korkeammalle sijoittuu se kuljettaja, joka on ajanut aikansa ensin. Jos kaksi tai useampi kuljettaja ei aja aikaa missä tahansa aika-ajoista, lähtöjärjestys määräytyy seuraavasti:

  • Kuljettajat, jotka ehtivät aloittaa aika-ajokierroksensa
  • Kuljettajat, jotka ehtivät aloittaa lämmittelykierroksensa
  • Kuljettajat, jotka eivät lähteneet radalle session aikana

Jos esimerkiksi Heikki Kovalainen ja Nico Rosberg ehtisivät aloittaa lämmittelykierroksensa, mutteivät aika-ajokierrostaan, Nico sijoittuisi lähtöruudukossa Heikin edelle, koska Nicon numero (4) on pienempi kuin Heikin (19).

Kauden 2005 alkupuolen kilpailuissa oli käytössä järjestelmä, jossa samantapainen aika-ajo ajettiin lauantain lisäksi myös sunnuntaiaamuna ennen kilpailua, ja ajat laskettiin yhteen. Järjestelmästä kuitenkin luovuttiin. Aikaisemmin käytössä olleita järjestelmiä ovat olleet muun muassa perjantaina ja lauantaina ajettavat tunnin mittaiset sessiot, joissa jokaisella kuljettajalla oli käytössään 12 kierrosta, ja radalla sai tunnin aikana käydä milloin tahansa. Myöhemmin perjantain aika-ajot jäivät pois, mutta lauantainen tunnin sessio oli käytössä vielä 2000-luvun alkuvuosina. Tuolloin lauantainen aika-ajo oli vauhdikas jännitysnäytelmä, jossa kuljettajan todellinen nopeus ja hermojen pitävyys punnittiin. Käytössä oli myös sääntö, jonka mukaan kuljettajan ajan oli mahduttava 107 % sisään paalupaikalle ajaneen ajasta päästäkseen mukaan kilpailuun. Kauden 2006 alussa aika-ajon kolmas ja viimeinen osio oli 20 minuuttia pitkä, mutta se lyhennettiin Ranskan GP:n jälkeen viiteentoista minuuttiin.

Sääntöjä

Liput

  • Ruutulippu tarkoittaa, että sessio on päättynyt. Kuljettajien tulee hidastaa vauhtiaan ja ajaa varikolle tai aika-ajoissa tai kilpailussa parc fermé -alueelle.
  • Keltainen lippu tarkoittaa, että radalla on pysähtynyt auto tai jokin auton osa tai jokin muu ajamista huomattavasti haittaava tekijä. Kuljettajien tulee hidastaa vauhtiaan. Ohittaminen ei ole sallittua.
  • Punainen lippu tarkoittaa, että sessio on keskeytetty. Kuljettajien tulee hidastaa vauhtiaan ja ajaa varikolle. Ohittaminen ei ole sallittua.
  • Keltainen lippu, jossa on punaisia raitoja, tarkoittaa että radalla on öljyä, vettä, soraa tai muuta liukastavaa ainetta, tai romua.
  • Sininen lippu tarkoittaa, että takaa on tulossa nopeampi auto, joka pitää päästää ohi. Useimmiten lippua näytetään kilpailussa kuljettajalle, joka on jäämässä kilpailua johtavalle kuljettajalle yhdellä tai useammalla kierroksella.
  • Valkoinen lippu tarkoittaa, että edessä ajaa huomattavasti hitaampi auto, kuten ambulanssi.
  • Vihreä lippu tarkoittaa, että rata on jälleen vapaa. (Näytetään yleensä keltaisen lipun jälkeen ilmoittamaan että vaara-alue on ohi.)
  • Musta lippu ja kuljettajan numero tarkoittavat, että kuljettaja on hylätty kilpailusta. Hänen tulee ajaa varikolle.
  • Musta lippu, jossa on keskellä oranssi ympyrä ja kuljettajan numero tarkoittavat, että kuljettajan autossa on jotain vikaa, joka on haitaksi joko katsojien tai kuljettajan terveydelle. Kuljettajan tulee ajaa varikolle korjauttamaan ongelma.
  • Lippu, joka on puoliksi musta ja puoliksi valkoinen ja kuljettajan numero tarkoittavat, että kuljettaja on syyllistynyt epäurheilijamaiseen käytökseen.
F1-sarjan turva-auto

Vakavan onnettomuuden sattuessa, eli keltaisen lipun aikana, radalle on mahdollista kutsua erityinen turva-auto. Auto siirtyy autojonon kärkeen, mikäli vaikkapa seinään ajaneesta kilpa-autosta lentää osia radalle, tai alkaa sataa todella paljon ja kilpailun jatkaminen normaalisti ei ole enää turvallista. Turva-auto ajaa aina jonon ensimmäisenä keskinopeudella. Tällöin ohitukset eivät ole sallittuja.

Nykyinen turva-auto on merkiltään Mercedes-Benz SLS AMG, joka otettiin käyttöön kaudeksi 2010. Turva-auton pitkäaikainen kuljettaja on ammattilaiskuljettaja Bernd Mayländer. Ensimmäistä kertaa turva-autoa käytettiin vuoden 1973 Kanadan Grand Prix’ssä.

Pistelaskujärjestelmä

Sija 1950–1959 1960 1961–1990 1991–2002 2003–2009 2010–
1. 8 8 9 10 10 25
2. 6 6 6 6 8 18
3. 4 4 4 4 6 15
4. 3 3 3 3 5 12
5. 2 2 2 2 4 10
6. 0 1 1 1 3 8
7. 0 0 0 0 2 6
8. 0 0 0 0 1 4
9. 0 0 0 0 0 2
10. 0 0 0 0 0 1
Nopein kierros 1 0 0 0 0 0

Myös pistelaskujärjestelmät ovat vaihdelleet F1-sarjan historian aikana. F1-sarjan alkuvuosina (1950–1959) pisteitä annettiin viidelle parhaalle siten, että voittaja sai 8, kakkonen 6, kolmas 4, neljäs 3 ja viides 2 pistettä. Lisäksi kilpailun nopeimmasta kierroksesta sai yhden pisteen. Vuonna 1960 pistelaskua laajennettiin siten, että kuudenneksi sijoittunut sai yhden pisteen ja voittajan pistemäärä nostettiin yhdeksään. Nopeimmasta kierroksesta ei enää tämän jälkeen saanut lisäpistettä. Kaudesta 1991 alkaen voittojen arvoa haluttiin nostaa, ja voittajan pistemäärä nostettiin kymmeneen. Kuljettajien MM-sarjassa ei ole toistaiseksi koskaan ollut kahdella tai useammalla kärkikuljettajalla tasapeliä, mutta on kyllä muutamia kausia, jolloin joku kuljettaja on voittanut maailmanmestaruuden vain yhden pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen kuljettajaan. Vuonna 2003 FIA muutti pisteidenlaskujärjestelmää nykyistä edeltäväksi. Syynä oli Ferrarin ja Michael Schumacherin dominoiva asema F1-sarjan huipulla, jonka takia voittojen arvoa pienennettiin, jotta jännitys säilyisi MM-sarjassa pidempään. Jotta kilpailija saisi pisteitä, hänen tulee ajaa 90 % kilpailun kierroksista. Vuonna 2009 FIA halusi korostaa lisää voittojen arvoa. Esitettiin ehdotus, jonka mukaan maailmanmestaruus ratkaistaisiin kuljettajien voittojen määrällä. Jos voitot olisivat kahden tai useamman kuljettajan kesken tasan, ratkaistaisiin mestaruus siinä tilanteessa kauden aikana kerättyjen pisteiden perusteella. Pisteet laskettaisiin vanhalla kaavalla 10-8-6-5-4-3-2-1. Tallit kuitenkin vastustivat ideaa, joten se päätettiin toistaiseksi hyllyttää. Kaudeksi 2010 pistejärjestelmää muutettiin jälleen. Pisteet jaetaan 10 parhaalle kuljettajalle järjestyksessä 25-18-15-12-10-8-6-4-2-1.

Mikäli kilpailu keskeytetään ennen kuin 75 % kierrosten kokonaismäärästä on ajettu, pisteet puolitetaan. Näin on jouduttu toimimaan viimeksi Malesian GP:ssä 2009 rankkasateen vuoksi. Maailmanmestaruuden voittaa eniten pisteitä kerännyt kuljettaja tai jos kahdella tai useammalla kuljettajalla on yhtä paljon pisteitä, niin eniten voittoja kerännyt kuljettaja. Kausina 1950–1990 ei kaikkia osakilpailuja laskettu mukaan loppupisteisiin; kilpailuiden määrästä riippuen 4–11 parasta tulosta laskettiin mukaan. Vuodesta 1991 alkaen on kaikki kilpailut laskettu mukaan pisteisiin.

Pistelaskujärjestelmien vaihtelun vuoksi kuljettajien vertailu MM-pisteiden perusteella on hankalaa ja kuljettajien välisiä pisteitä ei tule pitää vertailukelpoisina, mikäli kuljettajat ovat ajaneet eri aikakausina.

Teknisiä sääntöjä 2008

Moottori

  • Lajin moottorikehitys on pysäytetty. Kaudella 2009 käytettävä 2,4-litrainen V8-moottorimalli pysyy käytössä kauden 2012 loppuun asti. Moottoreille on asetettu kierroslukurajoitus 18 000 rpm.

Kuljettajat ja valmistajat

Jenson Button BAR Hondan ratissa 2005.
Autoja Malesian Grand Prix:ssä 2006.

Formula 1 -sarjan olennainen asia on, että tallien tulee itse rakentaa auton runko. Tämä onkin olennainen tekijä, mikä erottaa F1:n muun muassa NASCAR-, IRL- ja GP2-sarjoista, joissa myös auton runko ostetaan valmiina. Rungon valmistaminen itse myös lisää tallien kustannuksia.

F1-sarjan alkuvuosina tallit olivat usein autonvalmistajien talleja, kuten Ferrari, Maserati, Alfa Romeo ja Mercedes-Benz. Myöhemmin mukaan alkoi tulla ns. yksityistalleja, jotka joko ostivat moottorinsa joltakin suurelta autonvalmistajalta tai itsenäiseltä moottoripajalta, kuten Climax, Repco, Cosworth, Judd ja Supertec. 1990-luvulla kehitys on alkanut mennä takaisin tehdastalleihin. Tehdastalleista ainoastaan Ferrari on ollut mukana koko F1-historian ajan, mutta monet perinteiset, eri moottorinvalmistajia ajan saatossa käyttäneet tallit tulleet suurilta osin suurten autonvalmistajien omistamiksi. Esimerkiksi McLarenista omistaa suuren osan Daimler, ja moottorit ovat Mercedes-Benzin nimellä. Samoin Benetton on nykyään Renaultin omistuksessa. Toyota oli tullut mukaan täysin omalla tallillaan.

Vuonna 1950 F1-sarjaan osallistui kahdeksantoista tallia, mutta korkeat kustannukset pudottivat monia pois heti alkumetreillä, ja kilpailuihin osallistui myös Formula 2-luokan autoja. Nykyään mukana on 14 tallia. Mikäli haluaa perustaa uuden F1-tallin, tulee maksaa FIA:lle 25 miljoonan punnan etumaksu, joka maksetaan takaisin kauden mittaan. Monet uudet tallit ovatkin ostaneet vanhoja talleja ja jatkaneet niiden raunioilta, ja välttyneet näin maksamasta kyseistä summaa.

Jokaisella Formula 1 -autolla on numero, joka määräytyy edellisen vuoden MM-sijoitusten mukaan. Edelliskauden mestari ajaa autoa numero 1, ja hänen tallitoverinsa numerolla 2. Muut numerot määräytyvät valmistajien mestaruussijoitusten mukaisesti. Tähän sääntöön on jouduttu joskus tekemään poikkeuksia, kuten vuosina 1993 ja 1994, jolloin edelliskauden mestari ei enää ajanut sarjassa, ja hänen "korvaajansa" käytti numeroa 0. Ennen kautta 1996 ainoastaan hallitseva mestari vaihtoi numeroa, ja muut tallit jatkoivat vanhoilla, vuonna 1974 annetuilla numeroillaan. Esimerkiksi Ferrari käytti pitkään numeroita 27 ja 28. Länsimaissa epäonnen lukuna pidettyä numeroa 13 ei käytetä.


Menestyneimmät F1-kuljettajat

Lihavoidulla merkityt kuljettajat jatkavat yhä F1-uraansa kaudella 2011.

#↓ Kuljettaja↓ Ajetut GP:t↓ Voitot↓ Palkintosijat↓ Paalupaikat↓ Nopeimmat
kierrokset↓
Pisteet↓ Maailman-
mestaruudet↓
1 Saksan lippu Michael Schumacher 270 91 154 68 76 1445 7
2 Argentiinan lippu Juan Manuel Fangio 51 24 35 29 23 277,64 5
3 Ranskan lippu Alain Prost 199 51 106 33 41 798,5 4
4 Brasilian lippu Ayrton Senna 161 41 80 65 19 614 3
5 Flag of the United Kingdom.svg Jackie Stewart 99 27 43 17 15 360 3
6 Itävallan lippu Niki Lauda 171 25 54 24 24 420,5 3
7 Brasilian lippu Nelson Piquet 204 23 60 24 23 485,5 3
8 Australian lippu Jack Brabham 123 14 31 13 12 261 3
9 Espanjan lippu Fernando Alonso 160 26 63 20 17 855 2
10 Flag of the United Kingdom.svg Jim Clark 72 25 32 33 28 274 2
11 Suomen lippu Mika Häkkinen 162 20 51 26 25 420 2
12 Flag of the United Kingdom.svg Graham Hill 175 14 36 13 10 289 2
13 Brasilian lippu Emerson Fittipaldi 144 14 35 6 6 281 2
14 Italian lippu Alberto Ascari 32 13 17 14 12 140,14 2
15 Flag of the United Kingdom.svg Nigel Mansell 187 31 59 32 30 482 1
16 Flag of the United Kingdom.svg Damon Hill 115 22 42 20 19 360 1
17 Suomen lippu Kimi Räikkönen 157 18 62 16 35 579 1
18 Flag of the United Kingdom.svg Lewis Hamilton 74 15 38 18 7 543 1
19 Australian lippu Alan Jones 116 12 24 6 13 206 1
20 Saksan lippu Sebastian Vettel 64 12 22 18 6 449 1
21 Yhdysvaltain lippu Mario Andretti 128 12 19 18 10 180 1
22 Kanadan lippu Jacques Villeneuve 163 11 23 13 9 235 1
23 Etelä-Afrikan vuosina 1928–1994 käyttämä lippu. Jody Scheckter 112 10 33 3 5 255 1
24 Flag of the United Kingdom.svg James Hunt 92 10 23 14 8 179 1
25 Flag of the United Kingdom.svg Jenson Button 192 9 33 7 3 582 1
26 Uuden-Seelannin lippu Denny Hulme 112 8 33 1 9 248 1
27 Flag of the United Kingdom.svg John Surtees 111 6 24 8 11 180 1
28 Itävallan lippu Jochen Rindt 60 6 13 10 3 109 1
29 Italian lippu Giuseppe Farina 33 5 20 5 5 127,33 1
30 Suomen lippu Keke Rosberg 114 5 17 5 3 159,5 1
31 Flag of the United Kingdom.svg Mike Hawthorn 45 3 18 4 6 127,64 1
32 Yhdysvaltain lippu Phil Hill 47 3 16 6 6 98 1
33 Flag of the United Kingdom.svg Stirling Moss 66 16 24 16 19 186,64 0
34 Flag of the United Kingdom.svg David Coulthard 247 13 62 12 18 535 0
35 Argentiinan lippu Carlos Reutemann 146 12 45 6 6 310 0
36 Brasilian lippu Rubens Barrichello 306 11 68 14 17 654 0
37 Brasilian lippu Felipe Massa 136 11 33 15 13 488 0

* Valmistajien MM-titteli on ratkottu vuodesta 1958. Siksi muun muassa Maseratilla on vain 10 pistettä, vaikka voittoja on 9.